Katri Karkinen
Turkiskiista ja sen eläinpoliittisia osapuolia
Kulutus on teollisuudelle välttämätöntä. Ilman kulutusta teollisuus kuolee. Kulutus on yläluokkaista huvia, köyhillä ei ole siihen mahdollisuutta. Ruumiin verhoamiseksi koristeineen on syntynyt suuri teollisuus. Kaksi eurooppalaista, yläluokkaista, ihonväriltään valkoista naissukupolvea käy taistelua siitä, mitkä ovat pukeutumisen normit.
Istuin parturissa, sillä olin menossa pitämään luentoa. Aiheena oli turkistarhaus, josta vastikään olin puolustanut väitöskirjaa (Karkinen 2009). Parturin kanssa sukeutui aiheesta keskustelu. Kuullessaan aiheeni hän vaikeni, mutta muistutti lopulta siitä, miten eläimet kärsivät. Olisi kuitenkin yksi poikkeuksellinen tilanne, jonka vuoksi hän ammatillisista syistä sivuuttaisi eläimen kärsimyksen. Häntä oli pyydetty kampaamaan morsian lumisena talvena. Tämä oli kauneimmillaan silloin, kun huntua koristivat valkoiset, minkin karvasta sidotut tupsut.
Kiivaimpina turkisvastaisuuden vuosina törmäsin vastaaviin ideologian ja käytännön ristiriitaisuuksiin. Niissä yhtäällä turkis yhtäällä eläimen osana ja toisaalla ihmiskäden valmistama esineenä, artefaktina, osoittautuvat kahdeksi, toisistaan riippumattomaksi asiaksi. Kun parturini oli sitä mieltä, että turkistarhaus oli pahasta, samaan aikaan hän ammatissaan tarvitsi tarhatun minkin karvaa. Väitän, että ristiriita loi eläinpoliittisen keskustelun, jossa sitoudutaan eläimen kunnioittamiseen.
Eläinpolitiikka voi hyvin yliopistoissa ja järjestöissä. Sen vihollinen on tuotanto ja teollisuus, joka ei ota vaarin eläinpolitiikan moraalisesta argumentaatiosta. Eläinpolitiikan korrektius on sukua oikeudenmukaisuudelle. Siinä olennaista on, miten oikeudenmukaisuuden eri lähtöviivoille asettuvat ihanteiden naisen tai miehen ja eläimen ruumiit. Onko eläinpolitiikka jotain muutakin kuin kansalaisliikehdintää? Tässä kirjoituksessa väitän, etteivät eläinpolitiikan keskiössä ole eläimet vaan naiset. He eivät ole keskenään samaa mieltä eläimen moraalisesta asemasta. Nojaan tekstissä kahteen amerikkalaiseen kirjoittajaan eli Julia Emberleyhin (1998) ja Chantal Nadeauhon (2001).
Turkispukineen havaitsee katukuvassa jopa sellainen henkilö, joka yleensä tietoisesti sivuuttaa eläimen oikeuteen liittyvät ristiriitaisuudet. Turkis on ylivertainen huomion vangitsija. Suurin osa ihmisistä ei halua ilmaista mielipidettä turkiksesta, sillä tietyt väkivaltaiset teot ja turkisvastustajien fanaattisuus ovat estäneet rauhallisen mielipiteiden vaihdon. Ympäristöliikkeen ja erityisesti sen ekologisen siiven piirissä turkis on ekologisen kriisin tärkein symboli.
Ekologiseen kriisiin havahtuneet ovat esittäneet, että eläimestä saatava artefakti, turkis, ei ole ylellisyyden vaan raakuuden, väkivallan, kuoleman ja luonnon riiston symboli. Radikaali sukupolvi kysyy, miten voi ihmisten välinen tasa-arvo tai oikeudenmukaisuus toteutua maailmassa, jota hallitsee kuluttaminen ja ruumiillistaminen. Kauneus- ja muotiteollisuus ohjailevat ihmisen alitajuntaa vetoamalla vietteihin. Vaikka viettejä on aikaisemmin väitetty olevan vain eläimillä, ymmärretään nykyisin, miten sekä ihminen että eläimet, ainakin korkeammat nisäkkäät, aistivat, oppivat ja järjestäytyvät täysin toisiinsa vertailukelpoisesti. Ihminen ei ole luonnosta irrallinen olio, mutta hän on riistänyt itselleen aseman, joka ajan myötä johtaa oman ja muiden lajien sukupuuttoon ja tuhoon.
Konservatiivinen, puolustavassa asemassa oleva sukupolvi liittää kulutukseen ja muotiin sekä tuotannon ja kehityksen. Turkis kuuluu ylenpalttisuuteen ja luksukseen. Konservatiivit näkevät ruumiin verhoamisen ja koristelun olennaiseksi osaksi modernia, valistunutta yhteiskuntaa. Tämä sukupolvi hallitsee huomattavaa osaa kulutusteollisuutta ja tuotantoa. Sillä on vahva ote mediaviihteessä, muodissa ja kosmetiikassa ja yleisemmin elämäntavan ohjauksessa. Sen arkkityypit löytyvät eurooppalaisista ja pohjoisamerikkalaisista ikoneista filmitähtineen ja kauneuskuningattarineen. Konservatiivisen naissukupolven elämäntapa siihen kytkeytyneineen teollisine pääomineen määrittävät tiukasti ihmisruumista korostaen sen eroottista vetovoimaa. (Emberley 2011.)
Turkiskiista on näiden kahden, vastakkaisen turkiksen merkityksen tulkinta. (Nadeau 2001). Sen osapuolia ovat kaksi sukupolvea eli radikaali, tasa-arvoon uskova feminismi ja konservatiivinen, asemansa löytänyt naisliike.
Turkisvastustajien protesti liittyy eurooppalaiseen, yläluokkaiseen elämäntapaan ja ihonväriltään valkoisten naisten pukeutumiseen. (Emberley 1998.) Kaj Ilmonen (2007, 387) kirjoitti, miten ajatus vaatetuksen merkityksestä yhteiskunnallisena vaikuttajana ei suinkaan ole uusi. Pukeutumista on säädelty niin kauan kuin lakeja on laadittu. Muun muassa keskiajalla tietyt kangaslaadut osoittivat yhteiskuntaluokan ja aseman. Vaatetuksen normituksella säädeltiin hierarkkisia suhteita. Hierarkiaa ei helposti muuteta. Normien rikkominen voi tehdä särön sosiaaliseen järjestykseen.
Saisinko minä pukeutua turkikseen? Jos päätän pukeutua siihen, millaisen symbolin ylleni nostan? Tunnustelenko hetkeä etsien mukavuutta vai tavoittelenko eroottista viehätysvoimaa? Ehkä molemmat ovat motiiveja, sillä turkis vahvistaa kantajansa esillä olemista. Turkiskauluksen takaa silmäileminen on kepeää, ja silloin helposti voi vangita ohikulkijoiden katseen. Saattaahan turkkiin verhoutuneella naisella olla ylivalta mieheen? Tai hänellä on vaikutusvaltaa työnantajaansa?
Ylle puettu turkis ylläpitää radikaalin, feministisen sukupolven mielestä symbolisen vallan kulissia. Kulissi luhistuu vain normia rikkomalla. Konservatiivisen näkökulman mukaan turkispukine on luksusta, jolla kykenee luomaan iloa ja tyydytystä käyttäjälleen. Luksus täyttää yksilön tarpeita (Ilmonen 2007,362-363). Ylellisyyttä on ikiaikaisesti haluttu hallita. Sitä varten laaditaan normeja, jotta vältyttäisiin sen haitoilta ja turmiollisuudelta. Uskonnollisessa traditiossa ylellisyyttä pidetään syntiin rinnastettavana paheena. Muistellaan esimerkiksi Augustinuksen ajatuksia; tälle luksus oli nimenomaan seksuaalisuutta. Augustinusta huoletti sopivuuden rajojen ylittäminen, ja hänestä ylellisyys liittyi naiseen. Ahne nainen saattoi saada miehen lumoihinsa. (Ilmonen 2007, 369-370.)
Euroopassa seuraa moderni valtio edeltäjiensä antiikin ja keskiajan tapoja kantaen vastuuta ihmisten ohjaamisesta pois liian ylenpalttisesta elämästä. Esimerkiksi verotus on siihen tehokas keino. Valtion rinnalla myös kansalaisliikkeet vahtivat ihmisten käytöstä. Monet niistä levittävät oppia, joka ohjaa järkevään kulutukseen ja tavaroiden käyttöön (esimerkiksi www.kohtuuvaarassa.com 2011).
Kun pukeutumisen normit eivät helposti muutu, nousee radikaali sukupolvi kulutuskapinaan. Se haluaa kantaa huolta eläimen oikeudesta. Viestinä on että ketään ei tarvitse tappaa, vaikka kuluttaminen on välttämätöntä.
Suomenkielisen eläinliikkeen väitteet ja mahtava median käyttö olivat herättäneet minussa ja monissa muissa ihmisissä ristiriitaisia tunteita. Olin tehnyt töitä tarhaajien parissa sekä hoitaen eläimiä, valmistanut rehua, nahoittanut, lajitellut nahkoja, työskennellyt vientikaupan projektissa. Eläinten oikeuksien puolustajat loivat 1990-luvun puolivälissä eteeni kuvan tuntemattomasta elämäntavasta. Myös yleinen mielipide näytti kääntyneen turkistarhausta vastaan. Mielenosoitukset uutisoitiin, ja mediassa iskut tarhoille tulivat entistä valovoimaisimmiksi. Uusi liike kysyi, kuka vastaa eläinten hyvinvoinnista?
Eräät kansalaisliikkeisiin perehtyneet tutkijat arvelivat, että 1990-luvun eläinliike ryhtyi suomalaisessa perinteessä poikkeuksellisen radikaaliin toimintaan. (Siisiäinen ym) Myös suomalainen naissukupolvi ryhtyi kansalaisaktivistiksi. Julkisuuteen tulleita turkistarhaiskuja ja muita ilkivaltatekoja oli 1990-luvulla noin sata tapausta. Ilkivaltaan vastattiin ensin hiljaisuudella, sitten tuomitsemalla, poliisivartioinnilla, ja jopa aseilla. Turkiselinkeinon puolustajat ilmaisivat harjoittavansa laillista elinkeinoa.
Eläinoikeusliike ei suinkaan ollut tyytyväinen julkiseen keskusteluun vaan väitti, ettei heidän esille nostamistaan asioista Suomessa keskustella ollenkaan. Ainoa tapa löytää selvyyttä turkistarhausta ja eläimen pitoa koskeviin luonnoneettisiin ongelmiin olisi avoin keskustelu. Vasta paljon myöhemmin on eläinten hyvinvointi, joka ehkä parhaiten vastaa eläimen oikeutta koskeviin haasteisiin, nostettu esille Euroopan unionin maatalouspolitiikan argumentaatioon.
Mikään kansalaisliikkeiden historia ei ole ollut pelkästään rauhanomaista. Suomalaiset kansalaisliikkeet noin sata vuotta sitten saattoivat harjoittaa sekä oikeistolaista että vasemmistolaista terroria ja ilkivaltaa. Ne on aina perusteltu poliittisilla päämäärillä. Valtiolla ja turkistarhaajilla on paljon yhteisiä intressejä. Eläinten kasvatus toteuttaa rahapolitiikkaa, ja jopa Euroopan unionin aluepolitiikkaa, kun tuotanto tapahtuu maaseudulla. Julkisia varoja satsataan imagon ja korrektiuden säilymiseen.
Asiaan liittyy metafyysisiä ulottuvuuksia. Radikaali sukupolvi näytti uskovan tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen tai peräti yksilöiden yhdenvertaisuuteen. Vaatiessaan tarhauksen lopettamista oli kuin tavara ja työ olisivat näyttäytyneet eräänlaisina pysyvinä tekijöinä. Tällä yritän sanoa, että työn ja toimeentulon synnyttäminen tai työpaikan menettäminen ei olisi muuttamassa sosiaalista järjestystä tai turkistarhaajan arkielämää. Samoin tavara olisi vain materiaa, turkis vain nahkaa.
Mutta myös vastaajien konservatiivinen, turkistarhausta puolustava argumentti yksinkertaistui liikaa. Mikä on laillisen työn merkityksen taustalla? Hyödyn yhteiskunnassa eivät työ ja tavaran synty ole yhdentekeviä asioita. Voiko niistä luopua ilman, että menettää ihmisarvoaan, asemaansa tai kansalaisuuttaan? Tarhaajat puolustautuivat nojaamalla lakitekstiin samalla, kun he ikään kuin piilottivat luokittunutta ja kerrostunutta tuotantoteollisuutta. Liian tarkka turkistuotannon erittely olisi ehkä paljastanut sisäistä valtarakennetta ja moniulotteista riippuvuussuhdeverkostoa.
Mielestäni turkiksella on vähintään kaksi arvoa: vaihtoarvo ja käyttöarvo (Karkinen 2009). Eläinpolitiikka kuitenkin paljastaa, miten arvoja voi olla ääretön määrä. Turkikseen liitetty symboliikka on moni-ilmeistä. Turkis tavarana on semioottisesti latautunut ja jopa poliittinen. Tästä huolimatta turkis on myös eräs globaalin kaupan asia täydentäen vaateteollisuuden suunnatonta raaka-ainetarvetta.
Pukeutumisen normeista johtuen tekstiilin ja yleensä materiaalin alkuperän muuttuessa eivät suinkaan muutu ne odotukset, joita tietyn yhteiskuntaluokan tai sukupuolen pukeutumiseen liitetään.
Kun turkis joutui kritiikin kohteeksi Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa 1970-luvulta lähtien, alkoi tekstiiliteollisuus etsiä sille vaihtoehtoa. Keinoturkiksen kehitys sattui aikakauteen, kun aasialaiset maat avasivat yhteiskuntansa ja alkoivat houkutella länsimaisia teollisuussijoittajia erityisesti työvaltaisille aloille. Taiwanilla, Etelä-Koreassa ja lopulta Manner-Kiinassa syntyi teollisuustuotanto, jonka markkinat palvelivat nimenomaan massakulutusta. (Karkinen 1988.) Vaatetusteollisuus yleisesti ja erityisesti turkista käyttävä teollisuus ottivat asiasta vaarin panostaen keinoturkikseen. Niillä ei ollut mitään hävittävää siinä puolustustaistelussa, johon eläinliike oli sen johtanut. Turkisten käyttäjät olivat vähentyneet. Tuotekehittelyn, median ja markkinoinnin avulla syntyi keinoturkis sekä uusi tulkinta turkispukeutumisesta. Keinoturkis oli samannäköinen ja -tuntuinen eläimestä peräisin olevan raaka-aineen kanssa. Julia Emberley (1998) väittää, että länsimainen tekstiiliteollisuus tarvitsi keinoturkiksen säilyttääkseen osuutensa markkina-asemasta sekä vanhojen että uusien teollisuusmaiden kulutuskysynnän kasvussa.
Turkisteollisuus siis vastasi vanhoilla lääkkeillä kuten tuotekehityksellä niihin uusiin haasteisiin, joiden eteen ideologinen eläinliike oli sen saanut. Avuksi otettiin design ja insinööritaidot. Vaatetusteollisuus selitti itsensä eroon eläinten kärsimyksen ja vapauden riiston ongelmasta. Tällaiset väitteet olisivat ennen pitkää pilanneet turkista käyttävän teollisuuden mahdollisuuden olla vakuuttava elinkeino. Lisäksi se kehitti omat, ekologiset tuotannon perustelut eläinliikkeen väitteiden rinnalle.
Keinoturkis avasi kauneus- ja muotiteollisuudelle tien vihertyville kuluttajamarkkinoille. Emberley (1998) väittää, että vaatetusteollisuus ei suinkaan unohtanut eläimiä tai korrektia oikeudenmukaisuutta, vaan luodessaan keinoturkiksen se muutti ilmapiirin itselleen myönteiseksi mainostajien ja designereitten avulla. Vain luomalla keinoturkiksen teollisuus pääomineen vältti oman tuhonsa. Sen markkinoiden säilyminen vahvisti maailmanlaajuista tekstiilien kulutusmarkkinaa. Vaatetusteollisuus halusi kuluttajien sydämet ja rahat puolelleen turkiskiistasta huolimatta.
Turkiskiistaan toi keinoturkis uuden piirteen. Kampanjointi siirtyi kaduilta sisätiloihin, kun asiantuntijallakin oli vaikeuksia erottaa, mikä vaate on peräisin eläimestä ja mikä tehtaasta. Keinoturkis on visuaalisesti aidon veroinen.
Johtopäätös
Eläinpolitiikan turkisvastaisuus on nuorten ja keski-ikäisten naisten hallinnassa. He yrittävät rikkoa niitä normeja, jotka ovat heidän edustamisensa arvojen tiellä. Kiista eläimistä on kanava paljastaa vahvoja kulttuurisia arvoja ja usein myös sellaisia käytänteitä, joista on hankala keskustella eettisin äänenpainoin. Tällaisia ovat esimerkiksi kysymykset tasa-arvoisuudesta tai yhdenvertaisuudesta – ei eläinten vaan ihmisten keskuudessa. Julia Emberleyn (1998) mukaan turkiskiista on hyväosaisten naisten sota toisia hyväosaisia vastaan.
Saan tuke Emberleyn ajatukselle omasta opettajakokemuksestani. Turkistarhausta Joensuussa käsittelevien luentoni virittyneitä hetkiä on jo vuosia ollut se, kun näytän kuvaa mustaihoisesta rocktähdestä, jonka olkapäillä lepää pitkäkarvaisen supikoiran nahasta tehty kaulus. Kuvan nähdessään opiskelijat myhähtävät ääneen. Olen ihmetellyt syytä siihen. Edellä kuvattu tulkinta turkispukineesta symbolina ja turkiskiistan osapuolista selventää opiskelijoiden reaktiota. Tässä kirjoituksessa yritin selittää sitä, että turkiskiista tarhaiskuineen on vahvasti kerrostuneen yhteiskunnan ilmiö. Siis mikä saa ihmiset myhähtämään mustaihoiselle miehelle turkiskauluksessa? Olen entistä vakuuttuneempi, että musta rocktähti ei mahdu eläinpoliittiseen korrektiuteen, jota ohjaa vain eurooppalaisen, valkoihoisen ihmisen käyttäytymisen ja ajattelun normi.
Tasa-arvoon uskova uusi naissukupolvi epäilee konservatiivista sukupolvea: Osaako se olla tosissaan maailman vakavasti otettavien ongelmien edessä? Jos ihminen keskittyy aistinautintoon ja miellyttämiseen, onko hän uskottava neuvottelukumppani ympäristöongelmien, elintasokuilujen ja uuskolonialismin pulmien ratkaisemisessa? Vain kohtuullisuus voi olla hyväksyttävä normi?
Emberley Julia V. 1998. Venus and Furs. The cultural politics of fur. I.B. Taurus. Cornell University.
Ilmonen Kaj 2007. Johan on markkinat. Kulutuksen sosiologista tarkastelua. Vastapaino.
Internet: www.kohtuusvaarassa.com. 20011.
Karkinen Katri 1988. Kiina turkismaana. Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liitto ry.
Karkinen Katri 2009. Sitkeä sissi – turkistarhaaja yhteiskunnan muutoksessa. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja.
Nadeau Chantal 2001. Fur nation: from beaver to Brigitte Bardot. Routledge. Lontoo.